"Mutta lupaan että huominen on joskus monen vuoden takainen"

Tänään on ollut aika easy maanantai :) Tyttö on ollut koulussa, ja mun host-äiti työmatkalla Philadelphiassa, joten aamun mä hengailin vaan kotona, söin herkullisen bagelin ja kipaisin Starbucksissa hakemassa Pumpkin Spiced Laten sen kylkiäiseksi. Ihana tapa aloittaa maanantai, joka jostain kumman syystä ei oo se ihan lemppari-päivä...

Päivällä kävin tekemässä vähän ruoka-ostoksia, hain pari vaatetta pesulasta ja sitten vielä pitkän mietinnän tuloksena päädyin salille maailman kamalimmalle jumppa-tunnille. Meinasin pyörtyä sinne. En kyllä mene tolle tunnille uudestaan kärsimään :D joku raja.

Kolmen aikoihin hain tytön linkki-pysäkiltä ja ajettiin suoraan kuoroon ja ccd:hin ( en ees tiedä mistä toi lyhenne tulee, mutta joku kirkkokerho se on ). Täällä mä nyt taas istuskelen Starbucksissa ( hihi...:D ) ja odottelen pari tuntia, että nää kerhot loppuu. Sitten Freedom!! :) 

I've had enough, this is my prayer, that I'll die livin' just as free as my hair

Niin se on taas sunnuntai-ilta ja mä istun tuttuun tapaani täällä meidän Starbucksissa ja siemailen aivan ihanan makuista Pumpkin Spiced Lattea ( mun lemppari ) Rakastan tulla tänne hetkeksi yksin istumaan viikonlopun päätteeksi. Tää on sellainen "mun hetki", aika rauhoittumiselle ja viimeisistä vapaa-päivän tunneista nauttimiselle. 

Mä huomaan kaipaavani sellaisia pikku traditioita. Meillä kotona meillä on tapana valmistaa aina sunnuntaisin erityinen "sunnuntairuoka", josta oonkin aikaisemmin täälläkin kirjoittanut. Musta on ihanaa, että elämässä on joitain pieniä juttuja ja tapoja, jotka pysyy. Se luo jonkinlaista turvallisuuden tunnetta :)

Tänään on muuten ollut kiva päivä. Lauantaina lähdin keskipäivän aikoihin shoppailemaan ( oh no..), sitten kävin Stephanien kanssa sushilla ja sieltä suuntasin ihanan Vanessani luokse. Vanessa on mun läheisin ystävä täällä, meillä oli alusta asti sellanen "connection", niinkun joidenkin ihmisten kanssa on. Me käydään Vanessan kanssa melkein joka päivä pitkillä kävely-lenkeillä illan hämärtyessä, keskustellaan kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä, sorrutaan aika-ajoin ostamaan Safewaysta kolme kakkua ja paketillinen jätskiä ( toki me yhden illan aikana ne jaksetaan syödä! ), seikkaillaan New Yorkissa, valmistetaan herkullisia brunsseja keskipäivällä, kulutetaan tunteja outleteissa, nauretaan ja joskus itketään, halataan ja suukotellaan aina kun nähdään ja erotaan, leikitään pikku Kathrynin kanssa ja ihmetellään miten nopeasti hän oppii uusia asioita ja sanoja. Yhdessä me jaetaan tämä kaikki. En tiedä mitä tekisin ilman Vanessaa. 

Eilen me siis herkuteltiin ja valvottiin niin myöhään, että molemmat nukahdettiin telkkarin eteen. Mä heräsin uudestaan joskus neljän aikaan aamuyöstä ja suureksi järkytyksekseni telkkarissa pyöri joku kamala kauhu-elokuva..:D Aloin kirkumaan, koska säikähdin niin paljon ja Vanessakin sitten heräsi ja alkoi kirkumaan, koska säikähti sitä kun mää kiruin. No, sitten siirryttiin sänkyyn ja jatkettiin unia :) 

Tänään mä oon ollut tosi herkällä tuulella ( suprise..? ) ja nieleskellyt kyyneleitä. Me käytiin sellaisessa maailman söpöimmässä pikku putiikissa, joka oli täynnä kaikenlaista pientä tilpehööriä ( hassu sana :D ) Siellä oli kaikkia ihania sister-, friend- ja äiti-kirjoja, ihania elämänohje-tauluja ja kaikkea suloista! Mua itketti vähän väliä kun luin niitä ja tunsin niin suurta iloa, että uskalsin lähteä hetkeksi tänne, pois kaiken tutun ja rakkaan luota. Oon vaan niin onnellinen, vaikka välillä en oo, mutta loppujen lopuksi oon :D

Oikeasti, täällä mää oon alkanut tajuta miten lyhyt elämä lopulta on. Mää jotenkin oon alkanut ymmärtämään, että ei tarvitse pelätä mitään, ei tarvitse todistella ihmisille mitään, ei saa yrittää miellyttää jokaista vastaantulijaa. Se on turhaa. Mää pyydän, menkää minne haluatte ja minne teidän sydän käskee teitä menemään, tehkää asioita joita rakastatte ja joita kohtaan tunnette intohimoa, kokeikaa uusia juttuja, etsikää vastauksia ja löytäkää ne, älkää olko liian rankkoja itseänne kohtaan, älkää katkeroituko, etsikää apua jos tarvitsette ( AINA on joku joka haluaa auttaa ), olkaa hyviä muille ihmisille ja eläkää. Muistakaa olla kiitollisia joka aamu kun avaatte silmänne, että teille on annettu vielä ainakin yksi päivä aikaa elää, sanokaa jotain kivaa vastaantulevalle ihmiselle, syökää kolme palaa kakkua, älkääkä tunteko itseinhoa sen jälkeen, hellikää itseänne ja opetelkaa olemaan itsenne paras kaveri, rakastakaa ja toteuttakaa kaikki unelmanne. 

Be fearless. 

Ootte ihania <3

5 months in the USA

Hei pitkästä aikaa...:D Tiedän, en ole kirjoittanut tänne yhtään mun kuulumisia. En oo siis edelleenkään saanut hankittua sitä tietokonetta, eli siinä suurin syy. Nytkin kirjoitan iPhonella, mutta on tää parempi kun ei mitään! Eli mitä mulle kuuluu ja miten vähän yli viisi kuukautta mun elämästäni on sujunut täällä USA:ssa?

Ihan ensimmäiseksi mun täytyy sanoa, että tämä aika täällä on ollut kaikenkaikkiaan mahtava kokemus. Tää aika on kasvattanut mua ihmisenä ihan älyttömästi. Muistan niin elävästi sen hetken, kun Huhtikuussa jouduin hyvästelemään perheeni Helsinki-Vantaan lentokentällä. Itseasiassa ne hyvästelyt ja halit ja suukot meinasi jäädä antamatta, koska mua itketti niin paljon! Seisoin check-in jonossa koko perhe mun vieressä, ja yritin olla purskahtamatta itkuun. En ollut odottanut, että reagoisin tolla tavalla, koska olin niin pitkään odottanut lähtöä ja olin super-innoissani. No, välillä on hyvä yllättää itsensä ;)

Ja kuinka sitten kello 6 aamulla istuin Suomen ainoassa Starbucksissa hörppien vanilla-lattea, jossa oli sydän. Katselin samalla, kuinka lentokone toisensa jälkeen aloitti nousukiitonsa kohti nousevaa aamu-aurinkoa. Olin yhtä aikaa niin valtavan onnellinen, vähän peloissani, jännittynyt (super :D) ja odottavainen. Little did i know what was going to happen. Tiesin vain, että mulla oli suuri seikkailu edessäni. Tiesin, että mun elämä tulisi muuttumaan totaalisesti. Tapaisin ihmisiä ympäri maailmaa, vierailisin paikoissa joista olen aikaisemmin nähnyt vain kuvia, asuisin "uudessa perheessä" ja niin edelleen. Ja olisin erossa perheestäni, ystävistäni ja Suomesta yhden vuoden ajan. Siinä oli miettimistä.

Ensimmäisen viikon Training School:in aikana New Yorkissa sain jo monta ihanaa ystävää. Viikko oli tavallaan ihanan pehmeä lasku tulevalle vuodelle. Vaikka melkein mitään uutta en oppinut, niin silti ihan kivaa oli! :D Sitten viikon päästä jokainen lähti kohti tulevaa host-perhettään. Silloin saattoi vain toivoa, että tuleva perhe olisi hyvä ja kaikki sujuisi kivasti. Toivossa on hyvä elää :)

Mun host-perhe ei ollut se ihan paras mahdollinen. En halua puhua siitä sen enempää, mutta kahden viikon jälkeen saapumisestani vaihdoin perhettä. Aika tuossa ensimmäisessä perheessä oli mulle henkisesti tosi vaikeeta (:D en liiottele) Aloin ikävöimään ihan hirveästi kaikkea Suomessa, koska mulla oli niin paha olla. Koin suurinta ikävää mitä oon koskaan kokenut. 

Perhettä vaihdettuani kaikki on sujunut paremmin. Oon nähnyt vaikka mitä, saanut niin ihania uusia ystäviä, kävellyt New Yorkin kaduilla ilman kenkiä, joka päättyi siihen, että eräs ihana nuori pariskunta halusi ostaa mulle Toms:it. Oon puhunut yli viisi kuukautta englantia (voi sitä alku-ajan päänsärkyä...), pyytänyt pankkivirkailijoita selittämään ystävällisesti vielä sen viidennen kerran kuinka voin avata pankkitilin. Oon juonut päivittäiset ilmaiset kahvit meidän lähi-Starbucksissa, käynyt liian usein Cheesecake Factoryssa, ostanut 110:n dollarin paitoja viidellä dollarilla, ajanut jätti highwaylla ( Saara, usko tai älä...) ja paljon paljon muuta. Mä oon elänyt uutta elämää, itkenyt ja nauranut, pettynyt, ollut onnellinen ja surullinen. 

Mulla on silti vielä välillä hirveä ikävä. Enkä mä usko, että mää pääsen koskaan sitä ikävää pakoon. Enkä mä haluakaan. Mää oon täällä ymmärtänyt, miten paljon mää rakastan mun läheisiä ja miten kiitollinen mää saan olla että mun elämässä on sellaisia ihmisiä. Tää kuulostaa vähän hassulta, mutta mää tunnen jotenkin niin suurta rakkautta ihmisiä ja elämää kohtaan! Ihan erilaista kun ennen. Mua alkaa itkettämään kun mietinkin perhettä ja mun ystäviä. Mää rakastan teitä niin paljon <3 

Kolmen viikon päästä Äiti ja "pikkuset" tulee käymään mun luona New Yorkissa! Oon haljeta onnesta! Varmaan sekoan siellä lentokentällä kun nään heidät vihdoin :) 

No niin, mä lähden tästä nyt perjantain kunniaks shoppailemaan forever21:iin! Ja sitten illemmalla ulos tyttöjen kanssa :)

Lupaan päivitellä useammin! Yritän minim, joka toinen päivä, saa nähdä onnistuuko.

New York, I love you

Se hetki, kun näin bussin ikkunasta ensimmäisen kerran New Yorkin oli mieletön. Mun teki mieli kirkua täysiä, mutta kiruin vaan vähän ( bussi oli täynnä ihmisiä ). Kun näin ensimmäisen kerran Time Squaren meinasin pyörtyä. Olin niin onnellinen, tuntui että mun sydän oikein pakahtuu onnesta! Asfaltti-viidakko ja sen yötä päivää loistavat valot, kaduilla kiitävät ihmiset, persoonalliset tyylit, kahviloiden lämmin tunnelma, ruoan tuoksu kadulla, Victoria's Secret (:'D), puistot keskellä kaupunkia, unelmia, Broadway, Manhattan. The City Of Dreams. Unelmien kaupunki. New York.

Tiesin, että tulen rakastamaan New Yorkia, mutta en tiennyt, että rakastun siihen näin syvästi. Mä rakastan tätä kaupunkia. Tää on mulle enemmän kun kaupunki. Tää on unelma, tiedän, että New York on mun paikka; ainakin tällähetkellä. Jos on pitkään ollut joku suuri unelma, se täytyy toteuttaa. Mun unelma on ollut monta monta vuotta päästä New Yorkiin. Ja nyt se on totta. Unelmat ei ikinä ole turhaan ihmisessä; niillä on tarkoitus, ja niitä täytyy seurata. On elämän hukkaamista ajatella, että " joskus mä sitten teen tän, tai joskus mä sitten uskallan". Ei elämä odota!! Ei kukaan tiedä viimeistä päiväänsä! Oikeesti, eläkää täysillä, unelmoikaa suuria ja toteuttakaa unelmanne! Mää oon niin onnellinen. Mä oon niin onnellinen, että mä viimein tajusin, että mun ei tarvi pelätä mitään, mun täytyy vaan elää joka hetki ja koittaa nauttia kaikesta mitä mulle annetaan. Mä haluan olla kiitollinen elämästäni ja käyttää sen niin hyvin kun vain voin. Ja niin mä just nyt teen. New York, I love you <3

Oh, who wouldn't,
Who wouldn't love
To fall asleep
Uuder the lights
Of New York City?

Hello from New York

Sori kun en ole kirjoittanut tänne mitään, on vaan ollut vaikeuksia päästä nettiin ja niin vähän aikaa! Maanantaina matkani kohti USA:ta siis alkoi. Lähdettiin koko perheellä viemään mua lentokentälle kello kahdelta yöllä. En saanut ollenkaan nukuttua, sillä olin tosi jännittynyt ja innoissani. Oli jotenkin tosi outo olo katsoa taaksejäävää kotitietä ja myöhemmin Jyväskylää. Silloin vasta ensimmäistä kertaa tajusi, että mä oikeasti lähden pois. Että mää jätän kaiken tutun ja turvallisen taakse. Samalla mää tunsin suurta onnea siitä, että pääsen vihdoin toteuttamaan unelmiani, mutta siihen onneen sekoittui myös haikeutta. Koko mun elämä tulee muuttumaan. Se on ihanaa, pelottavaa, haikeaa. Se on niin paljon samaa aikaa. Mutta oon hokenut itselleni kokoajan, että muutos on aina hyväksi ja että on pelottavaa lähteä, mutta vaarallista jäädä. And that's how it really is. Mä lähden pois onnellisena, mutta pitäen sydämessäni kaikki rakkaani.

Mä olin siis ainut suomalainen, joka lähti Cultural Carelta matkaan kohti New Yorkin au pair-koulua.  Helsinki-Vantaan lentokentällä lähtö alkoi tuntumaan vielä enemmän todelta; hyvästien sanominen oli niin vaikeaa. Noin 20 tunnin lentomatka-reissun jälkeen olin kuitenkin sitten vihdoin USA:ssa. Löysin jo Lontoon lentokentällä onneksi muitakin au paireja, ja saavuimme sitten yhdessä määränpäähämme; Training Schooliin. Vietin uusien, ihanien ystävieni kanssa 5 päivää opiskellen, nauraen, Amerikkalaista ruokaa syöden (namm.....) ja tulevaa vuotta odottaen.

Viimein, perjantai-aamuna tuli aika siirtyä isäntä-perheisiin. Mua tuli hakemaan kampukselta Grace, mun host-mama. Grace oli alusta asti tosi ihana ja huomaavainen: hän oli sisustanut mun koko huoneen uusiksi, ostanut paljon kukkia, lahja-kortteja, karkkia jne., jotta tuntisin oloni kotoisaksi. Tapasin viimein myös lapset ja isän. Grace ja edellinen nanny - Robyn olivat aivan ihmeissään siitä, että lapset eivät ujostelleet mua. Kumpikin juoksi heti halaamaan ja juttelemaan kuin astuin ovesta sisään. Nämä lapset, Delila ja Luke, siis tulevat olemaan ne, joiden kanssa vietän suuren osan tulevasta vuodestani. Nämä kaksi tulevat kasvattamaan mua, opettamaan mulle uusia asioita, ja jakamaan mun kanssa kokonaisen vuoden. Niin ihmeellistä. Heti ekana iltana mentiinkin syömään Cheesecake Factoryyn, ja mun yllätykseksi siellä olikin muutakin kuin vain juustokakkuja! Ruokalista oli aivan älytön, ja jono ravintolaan 45 min! Odotus kuitenkin ehdottomasti kannatti. Heti alkuun Grace tilasi meille Pina Coladat ( hehe en tiiä miten kirjoitetaan) ja sit otettiin pöytä täyteen erilaisia alkupaloja: mini-hamppareita ja ranskalaisia, paistettua mozarellaa, chinese foodia ja vaikka mitä! Ja jälkkäriksi tietenkin Oreo- juustokakkua. Oli niin hyvää!!

Tässä siis lyhyt tiivistys tän viikon tapahtumista. Anteeksi vielä, etten ole kirjoittanut aikasemmin. Mulla ei ole konetta mukana, joten kännykällä tää on aika vaikeaa, mutta yritän! Mun on pakko hankkia ees jonkinlainen kone, että saan kirjoitettua tänne :) ja huomenna tulee jatkoa, nimittäin NewYork Citystä! <3

The last day in Finland

Ostettiin mun viimäisen päivän kunniaksi Rose-kuohuviiniä :) Toi kaunis pullo oli ehkä se suurin houkutin, mutta myös maku oli ihana; makea ja vähän kirpsakka.

Ja tietenkin juhlissa täytyy olla myös vähän karkkia! Meillä on kyllä ihan aina tuo karkkipurkki pöydällä, täynnä irtokarkkeja. Sieltä voi sitten ruoan jälkeen ottaa aina pari karkkia :)

Ja tässä meidän IHANA mun läksiäis-ateria; pihviä, lohkoperunoita, vuohenjuusto-salaattia, itse tehtyä leipää, ananasta, rucolaa... Sain itse valita mitä ruokaa haluan, ja mun oli pakko valita toi meidän vakio Sunnuntai-ruoka, koska se vaan on niin älyttömän hyvää! 

Vähän USA:n dollareita :) Pitäis ainakin päästä alkuun! Tai sitten ei...:D Musta tuntuu, että New Yorkissa rahat saattaa jotenkin kummasti vaan huveta jonnekin...Oikeasti, en melkein malta odottaa, että pääsen shoppailemaan Forever 21:niin, Victoria's Secretille, Cheesecake Factoryyn ( hehe :D ), ja moniin muihin ihaniin kauppoihin, joita ei oo Suomessa! Varmaan pyörryn onnesta!

Tällä viikolla oon yrittänyt nähdä paljon kavereita, viime tapaamiset ennen lähtöä! Käytiin perjantaina Sinin ja Eevin kanssa kahvilla Wilhelmiinan konditoriossa ( eli nalle-kahvilassa ). Tilasin laten, ja se tarjoilija teki tohon päälle tollasen ihanan lehden :) Tollaset ihan pikku-jutut tekee mut onnelliseksi, ne piristää päivää!

Instagram-addiktio?? Siellä ihana Sini kuvailee omaa herkku-kaakaotaan ja baagelia ja ainii, pullaakin! Nam nam, oli hyvää :) Oli niin ihanaa nähdä tyttöjä, istua vielä viimäsen kerran kahville juttelemaan yhdessä. Juteltiin kaikkien meidän elämästä, mitä kukin tekee ja mistä haaveilee jne. Niin hassua, että vuosi sitten me istuttiin lukiossa ja päivästä päivään kaikki oli aika samanlaista. Nyt on niin ihanaa, että voi vihdoin tehdä ihan sitä mitä haluaa, ja toteuttaa unelmiaan. Kaikki muuttuu ja jokainen lähtee omille teilleen ja alkaa rakentamaan oman-näköistä elämää. Ja jokaisen valinnat on tosi erilaisia; jotkut lähtee opiskelemaan, jotkut pitää välivuoden, jotkut lähtee matkustelemaan...Kaikilla on oma tie, ja jokaisen täytyy tehdä ne just itselleen oikeat ratkaisut. Mun "oikea ratkaisu" mun tän hetkisen elämän suhteen on just se mitä aion nyt tehdä. Mulle juuri nyt paras ratkaisu on Suomesta pois lähteminen, maailman näkeminen ( USA: n :D....) ja suuri muutos. Kaipaan tosi suurta muutosta elämääni, vaikka se samalla vähän pelottaa ja jännittää. Mutta mää tiedän, että muutos on aina hyväksi. Ja tää on mulle hyväksi. 

Rakas Essi lähetti mulle postissa ihana lahjan ja IHANAN kirjeen. Oon niin onnellinen ja kiitollinen, että mun elämässä on niin ihania, rakkaita ja ihmeellisä ihmisiä <3 

Huomenna kello 8:00 mun lento siis lähtee Helsinki-Vantaan lentokentältä. Välilasku on Lontoossa ja siellä Lontoon lentokentällä joudun odottelemaan mun jatko-lentoa sitten aika kauan, mutta joskus neljän aikoihin ilta-päivällä jatko-lento lähtee kohti New Yorkin au pair koulua. Mua jännittää hirveästi, en tiedä saanko yöllä edes nukuttua, mutta se ei nyt ole mun suurin huolenaihe :D Jokatapauksessa, mää oon nyt niin älyttömän onnellinen. Ihan tosi onnellinen. Mää rukoilen, että mun tuleva vuosi tulee olemaan mahtava, täynnä ihania uusia ihmisiä, hetkiä ja muistoja. Ja varmasti tuleekin olemaan. Nyt vielä vähän pakkailua ja lentolipun tulostamista, perheen kanssa oloa ja ihmettelyä siitä, että tää päivä on vihdoin tullut ja mun yksi suurin unelma on käymässä toteen; New York City, here I come! <3

You should all love yourselves

Mä haluan kirjottaa tästä aiheesta, koska mua on hirveästi mietityttäny tää aihe. Ja mää haluan sanoa, että kirjotan tätä tavallaan vaan itselleni, ja kaikki mitä mää kirjoitan ei välttämättä ole kokoajan kovin johdonmukaista ja mää saatan hyppiä aiheesta toiseen, mutta mää rakastan kirjoittamista, ja mua itseäni auttaa se, että mä kirjoitan asioista. Mutta jos joku tykkää lukea näitä, niin ihanaa :)

Why we don't love ourselves?
Miksi ihmiset eivät useinkaan rakasta itseään tarpeeksi? Miksi niin monella on huono olo itsensä kanssa? Mun oma itsetuntoni on vaihdellut koko elämäni ajan, melkein laidasta laitaan. Pienenä tyttönä se oli varmaankin korkeimmillaan, niinkuin luultavsti suurimmalla osalla. Pienenä ihmiset yleensä vielä uskovat omaan suurenmoisuuteensa ja ihanuuteensa, ja tietävät olevansa rakastettavia ja rakkauden arvoisia ihan vain omana itsenään - niinkuin jokainen ihminen onkin. Ikävä kyllä, kasvaessaan asiat monesti muuttuvat. Melkein jokainen on saanut kokea loukatuksi tulemisen tunteen, tunteen siitä, ettei kelpaa tai ettei ole tarpeeksi hyvä. Tarpeeksi hyvä kenelle? Keille me täällä muka olemma tilivelvollisia omasta hyvyydestämme ja riittävyydestämme?  Ei yhdellekään ihmiselle ole annettu valtaa tuomita muita tai kertoa kuka on riittävä, tarpeeksi. Jokainen joka on syntynyt tähän maailmaan voi olla täysin varma siitä, että on tarpeeksi hyvä, riittävä ja  rakastettva. Aina. Ei ketään luoda tänne, joka ei olisi tarpeeksi hyvä, ihana, suurenmoinen ja rakastettava. Se on jo hyvä todiste siitä, että riität.

Ihminen arvostelee itseään yleensä kaikista rankimmin. Monet löytävät itsestään enemmän vikoja ja puutteita kuin hyviä, ihania ja positiivia asioita. Miksi? Jokaisen ihmisen KUULUU rakastaa itseään, hyväksyä itsensä täysin sellaisena kuin on ja arvostaa itseään. Raamatun "Rakasta itseäsi niinkuin lähimmäistäsi"- ohje sen jo kertoo. On oikeasti hyvin vaikeaa rakastaa terveesti muita, ellei ensin aidosti rakasta itseään. Ei ole mitään syytä, miksi juuri sinä olisit jostain kumman syystä huonompi sielu kuin muut. Kaikki, aivan kaikki ovat yhtä arvokkaita ja samalla viivalla - yhtä kömpelöitä ja kuolevaisia. Miksi siis me usein kohtelemme juuri itseämme niin kurjalla tavalla - arvostellen ja vikoja etsien? Meidänhän kuuluisi iloita ja riemuita siitä, että elämme ja meidät on tehty niin upeiksi! Itsensä jatkuvan tarkkailun ja arvostelun sijasta meidän kuuluisi antaa itsellemme vapaus tuntea kaikki tunteet mitä ikinä tunnemmekaan ja reagoida asioihin juuri niin kuin me reagoimme. Itseään ei kuulu ikinä hävetä, eikä siihen ole mitään syytäkään. Kenenkään ei tarvitse todistaa yhdellekään ihmiselle mitään. Kehenkään ei tarvitse tehdä vaikutusta, eikä yrittää pakonomaisesti miellyttää. Oikeat ihmiset kyllä rakastavat sinua ihan omana itsenäsi. Ja epätäydellisyys on kaunista.

Mitä muut ajattelevat minusta? Siinäpä vasta yksi maailman turhimmista kysymyksistä. Ihminen ei ole onneksi kykenevä lukemaan ajatuksia, joten vastausta tähän kysymykseen me harvoin saamme - paitsi tietenkin kysymällä, johon vastaukseksi voi tietenkin kertoa valheen. Me emme ole ajatuksenlukijoita, ja hyvä niin. Meidän ei siis ole tarvis pähkäillä mitähä joku toinen saattaa meistä ajatella. Usein me ihmiset päättelemme ja teemme virheellisiä arvioita siitä, mitä muut ihan varmasti minusta ajattelee. Melkein aina nämä arvailut ovat kuitenkin vain heijastuksia siitä, mitä itse ajattelemma itsestämme. Jos ajattelemme itsestämme negatiivisä ajatuksia, niin suurella todennäköisyydellä olemme aivan vakuuttuneita siitä, että muutkin ajattelevat meistä samalla tavalla. Jos taas ajattelemme itsestämme terveellä tavalla positiivisesti, niin suurella todennäköisyydellä myös arvioimme muiden ajattelevan meistä positiivisesti. Ja totuus on, että ihmiset harvoin ajattelevat toisista mitään erikoista, ainakaan pahaa. Jokaisen ihmisen elämä pyörii hänen itsensä ympärillä, joten muut eivät todellakaan keskity jokaiseen liikkeeseesi, vain kaikki ajattelevat kaiken itsestään käsin, tavallaan keskittyen itseensä. Itsensä alituinen vertailu toisiin ihmisiin on myös täysin hukkaan heitettyä aikaa. Mitä mieltä missään olisi, jos kaikki käyttäytyisivät, reagoisivat ja näyttäisivät täysin samalta? Juuri ne ihmisten väliset pienet eroavaisuudet tekevät jokaisesta yksilön, arvokkaan ja rakastettavan.
Jos alkaa liikaa miettimään mitä muut ajattelevat, voi lopulta käydä niin ikävästi, että kadottaa itsensä ja sen kuka todella on.

Itseensä rakastuminen ja itsensä rakastaminen ja hyväsyminen on ehdottoman tärkeää ensinnäkin onnellisuuden kannalta. Itse olen ainakin huomannut, että onnellisuuteni on hyvin pitkälle riippuvaista siitä, miten suhatudun itseeni ja muihin. Olemalla lempeä, rakstava ja ymmärtäväinen itseään ja muita ihmisiä kohtaan, ei enää jää varaa tuomitsemiselle ja kiukulle - siihen ei enää ole mitään tarvetta. Jos itseään esimerkiksi ärsyttää oma tapansa reagoida johonkin asiaan, kannattaa vain hengittää syvään ja olla itselleen lempeä ja rakastava; kaikki tunteet on hyväskyttäviä ja kertovat jotain meistä. Tunteet auttavat meitä näkemään mitkä asiat ovat elämässämme hyvin, ja mitkä kaipaavat korjausta. Ikävien ja häiritsevien tuntemusten, esimerkiksi kiukun taakse on järkevää katsoa rauhassa; mikä mahdollisesti aiheuttaa niin usein kiukkua tai itsevihaa? Yleensä esim. itseinho on oire siitä, ettei rakasta itseään. Eli siis oire ei suinkaan ole itseinho, vaan se on vain näkyvä oire siitä, ettei jostain syystä rakasta itseään. Onneksi ajatusmalleja on aina mahdollista muuttaa, ja joka hetki on mahdollisuus päästää irti negatiivisista tunteista ja ruveta korvaamaan niitä positiivisilla. Tämä ei suinkaan tapahdu hetkessä, mutta jo omien ongelmallisten ja vääristyneiden ajatus-kaavojen tunnistaminen on askel mutokseen. Aina on mahdollista päästää irti kahlitsevista ja vahingoittavista valheista, joita on ajan mittaan vain tottunut ja oppinut ajattelemaan itsestään tai muista.

Kenenkään ei siis ole tarvis hakea missään tekemisissään jonkun toisen hyväksyntää - koska sitä ei yksinkertaisesti tarvitse. Me olemma vapaita, ja niin kuuluu olla. Elämä on niin lyhyt hetki, täynnä tapaamisia, lähtemisiä ja tulemisia, hyvästejä ja jälleen-näkemisiä. Sadan vuoden päästä sillä ei todella ole mitään väliä, mitä teit ja mitä muut siitä ajattelivat - kunhan yritit olla hyvä ja tehdä hyviä asioita. Elämä on annettu lahjaksi, ja olisi ääretön vääryys tuhlata se itseään vihaten. Ihminen ei voi tuomita toista, ja menneisyys on jokaisella. Jos joku asia menneisyydessä kaduttaa ja toivot, että olisit ollut erilainen ja tehnyt asia toisin, niin anna itsellesi anteeksi ettet tehnyt niin kuin olisit halunnut. Anteeksianto - niin itselleen kuin muille - on yksi tärkeimmistä askeleistä itsensä hyväksymisessä ja rakastamisessa. Menneisyys on menneisyyttä, se on eletty ja sitä ei voi neää muuttaa, mutta se on osa elämääsi. Mennisyydestä voi oppia, se auttaa meitä näkemään missä olemme nyt ja miten haluamme toimia ja käyttää elämämme tästä eteenpäin. Ihmisen ei tarvitse yrittää olla täydellinen, ja virheet kuuluvat elämään - ilman niitä emme oppisi mitään. Menneisyydestä huolimatta, mitä ikinä siellä on tapahtunutkin, me olemme velvollisia rakastamaan ja arvostamaan itseämme, yhtä paljon kuin muita ihmisiä. Meidän täytyy opetella pitämään itsestämme ja sen jälkeen rakastamaan itseämme, tekemään asioista joita rakastamme, käyttämään lahjojamme ja kykyjämme - koska jokaisella niitä on. Uskon ja tiedän, että jokaisella ihmisellä tässä maailmassa on tarkoitus ja tehtävä ja jokainen ihminen on korvaamattoman arvokas juuri sellaisena kuin on.

Thought of the day

By: WeHeartIt

My favorite jewellery

Tässä siis esiteltynä kaikki mun aivan ehdottomat suosikki-korut. Kaikki jotka tuntee mut, tietää, että mä rakastan koruja. Jossain vaiheessa mun normaali-kokoinen korurasia(rasiat) alkoivat olemaan aivan liian pieniä mun alati lisääntyvälle koru-kokoelmalle, joten äiti osti mulle sellaisen ison, valkoisen lipasto-korurasian :D Nyt sekin on - jostain kumman syystä - käymässä pieneksi. Täytyy varmaan ostaa toinen lipasto. Tai sitten lahjoittaa osa pois :) 

Korut on mulle aika henkilökotaisia asioista - monesti ne kertoo paljonkin omistajastaan. Tai sitten korulla voi olla todella paljon tunne-arvoa, se voi olla muisto rakkaasta ihmisestä, tärkeästä ajan-jaksosta elämässä, tai jostakin tietystä hekestä elämässä. Korut viestittävät aina jotain kantajastaan. Nyt mä kerron näistä mun suosikki-koruista teille jotain, mitä ne merkitsevät mulle, ja miksi ne ovat mulle niin tärkeitä.

1. Tämän ihanan (teko)-timantti kaulakorun ostin Tammikuussa 2011 Vanhojen Tansseihin, eli tämä koru tuo aina mulle mieleen nuo ajat ja ne ihmiset, joiden kanssa vietin Vanhojen päiväni. Tuo koru oli, ja on edelleen, mun mielestä aivan täydellinen! Vielä täydellisempi se toki olisi, jos siinä olevat timantit olisivat aitoja, mutta siihen mulla ei ainakaan vielä riittäisi rahat. Mää oon ehdottomasti enemmän timantti-tyttö, kuin helmi-tyttö -  timantit on mun silmään kaikista kauneimpia. And diamonds are forever ;)

2. Lisää timantteja! Noi sydän-timantti-korvakorut on yksinkertaisesti mun yhdet lemppari-korvikset vain sen takia, että ne on niin kauniit. Eli niillä ei ole oikeastaan mitään erikoista tarinaa, eivätkä ne muistuta mua oikeastaan mistään - ne vaan ovat kauniit. Ja se on mun mielestä ihan tarpeeksi hyvä syy rakastaa niitä :) Ja haha, kaiken lisäksi noi ei ole sellaset reikä-korvakorut, vaan niissä on nipsut! Mutta eipä sillä ole mitään väliä :)

3. Ja nämä kaunokaiset! Voi että, ostin noi Snö of Sweden- korvakorut eilen. Heti kun ne osuivat silmiini, mää päätin, että mun on pakko saada ne omikseni - ne ovat täydellisen kauniit! Noi on ehkä enemmän juhla-korut, koska ne on aika "glamourit", haha mikä sana :D, mutta kai niitä voi arkenakin pitää, riippuu asusta ja milentilasta. 

4. Lovely Marilyn! Mä rakastan Marilyn Monroe:ta. Marilyn oli niin kaunis (sisäisesti kuin ulkoisestikin, herkkä, suloinen ja rohkea nainen. Vaikka Marilynin elämä oli varmasti suurilta osin traagista, niin hän on mun mielestä hyvä esimerkki siitä, miten tärkeää on uskoa unelmiinsa, yrittää tehdä ne todeksi - lähtökohdista huolimatta. Kukapa olisi arvannut, että tuosta orpokotien tytöstä tulisi vielä jonain päivänä maailmankuulu näyttelijä? Se oli hänen unelmansa, ja hän itse uskoi siihen - ja saavutti unelmansa. Tosin  en tiedä oliko tuon unelman toteutuminen hänelle oikeastaan loppujenlopuksi hyväksi.

Joka tapauksessa; mun siskoni, Elisa, oli pari vuotta sitten Saksassa yhdellä nuorten leirillä, ja tuliaiseksi hän toi mulle nämä ihanat korvakorut. Miten täydellinen tuliainen! En oo hirveästi pitänyt noita korvissani, ihan vaan siitä syystä, että ne painaa aika paljon. Mutta pidän noita aina pöydälläni esillä, niistä on niinkin mulle ihan yhtä paljon iloa.  

5. Nuo ihanat vaaleanpunaiset, pitkät sulka-korvakorut mä sain äidiltä "tuliaiseksi" Rovaniemeltä. Tykkään niistä tosi paljon, ja aionkin käyttää noita enemmän sitten kesällä! Mun mielestä noi on enemmän kesä-korvikset kuin talvi-korvikset :D En kyllä yleensä erottele mitään kesä- ja talvikoruja, mutta talvella ei tule vain useinkaan laitettua tollasia pinksuja sulkia korviin.

6. Ja tää! Mistäköhän mä tän sain.. Ainiin! Mun siskoni Ruut taisi ostaa sen mulle pari vuotta sitten synttäri-lahjaksi. Ja lemppari se on sen takia, että se on niin kaunis. Ja koska se on Ruutilta :)

7. Tän hair-chaininkin mä ostin ihan äskettäin. Oon täysin rakastunut noihin, ja metsästin sellasta vaikka mistä! En tajua miten niitä ei myydä oikeasti missään! No, onneksi Glitter pelasti mut tältä kriisiltä. Heti kun näin ton, niin otin sen käteeni ja kävelin kassalle. Now I'm happy! Mä haluaisin vielä löytää jostain sellasen tosi ohuen hairchainin ja myös helmi-hairchainin, mut katotaan löydänkö..viimeistään New Yorkista sitten :)

8. Noi ihanat Guess- rannekorut oon molemmat saanut Elisalta. Toisen 18-vuotis -synttärilahjaksi, ja toisen viime joululahjaksi. Kummallakin kerralla musta tuntui, että tää on aivan liikaa lahjaksi siskolta, mutta tottaki noi oli aivan ihana saada! Rakastan Guess-merkkiä, ja noi korut on unelmat. En vaan meinaa uskaltaa käyttää noitakaan hirveästi, koska pelkään, että noi pikkutimantit irtoaa! Pari on jo irronnut :( Onneksi niihin voi hommata uudet!

9. Ja sitten mun pikku-norsu :) Siinä siis sormukset, joita käytän eniten, oikeastaan melkein koko ajan. Toi hopea Kalevala- sormus on vaan, harmi kyllä, vähän liian iso, joten mun täytyy pitää sitä peukalossa, ja sihenkin se on vähän liian iso :D Mulla on tosi ohuet sormet, niin voin käyttää sellasia tosi pieniä vauveli-sormuksia, ne on tosi söpöjä :)

You must learn to love yourself

Voi mikä päivä. Mulla alko tänään työt vasta kymmeneltä, joten meillä oli Rebekan kanssa noin tunti aikaa oleskella kahdestaan! ( Rebe on tän viikon tetissä Rax:issa :)). Istuttiinkin melkein yhdeksästä kymmeneen Coffee Housessa rentoutueden, lataillen päivityksiä mun uuteen iPhoneen ( tai oikeastaan Rebe latas kaiken tarvittavan, tekniikan ihmelapsi kun olen ::)), kahvia hörppien, ja töiden ja tetin skippaamisesta unelmoiden ( no ei ). 

Rebekka lähti vähän ennen kymppiä kävelemään Rax:iin päin, ja mulla oli vielä suunnilleen vartti aikaa, jonka päätin tehokkaasti kuluttaa vielä hetken siinä kahvilan ihanassa nojatuolissa löhötellen. Eipä aikaakaan, kun mun viereiselle nojatuolille istahti n. viisikymmpinen jänskä mies...ja sen kaverit -  kaikilla oluttuopit kädessä, eikä varmasti aamun ekat, ainakaan jutuista päätellen....:D Ajattelin siitä sitten vähin äänin poistua paikalta, ja alettuani keräilemään tavaroitani nää miehet ilmoittivat oikein kovaan ja kuuluvaan ääneen, että mun ei tarvitse lähteä, ja että he ovat kyllä tosi kilttejä ja mukavia :)) No, jokatapauksessa mun työt alkais ihan pian, joten toivotin vaan hyvät päivänjatkot :D

Töissä oli ihan ok päivä. Pääsin sen verran aikasin, että menin töiden loputtua kirjastoon lukemaan. Luin sielllä kirjastossa melkein kolme tuntia!! Mä jatkoin viime viikolla aloittamaani, aivan ihanan kirjan lukemista ja aika hujahti tosi nopeasti, vaikka välillä oli hieman ongelmia keskittymisen kanssa, koska mun tämän päivän ruoan-saanti on ollut aika vähäistä. Ja siis kaikki jotka on joskus ollut mun kanssa esim. samassa luokassa sillon kun mulla on nälkä, tietää miten mun vatsa ilmotta kyllä varmasti äänekkäästi ja sopivan lyhyin väliajoin, että tarttis sitä ruokaa :)) Onneks mulla oli mukana banaani, jota yritin syödä mahdollisimman säästeliäästi.

Se kirja jota luen on kyllä aivan mahtava. Se käsittelee itsensä rakastamista, hyväksymistä ja anteeksiantoa. Mulle tän kirjan lukeminen on tosi terapeuttista, ja oon niin onnellinen, että sattumalta vaan löysin sen kirjan sieltä hyllyköstä. Voisin oikeastaan tehdä siitä kirjasta ihan oman postauksen ja vähän avata sen sisältöä teille. Hassua sanoa teille, kun eihän tätä blogia ees kukan muu näe kun minä! Mutta sit joku päivä :).

P.S. Käyn vähän väliä haistelemassa tota Escadan Cherry in the Air- hajuvettä Sokoksella. En tajua miten mikään voi tuoksua niin hyvälle! Toi hajuvesi päihittää jopa mun ehdottoman lempparin Beyoncen!  

Mun uus beautyni ja Sundayta

Käytiin tänään ostamassa mulle tämmönen ihanuus! Voi että, toi on niin ihana ja kaunis! Jo oli aika hommata uus puhelin, se vaan on jotenkin jäänyt ja jäänyt, enkä oo kyllä edes osannut päättää haluanko Samsungin vai iPhonen. Lopulta kallistuin sitten iPhonen puoleen, onneksi! Toi omenakin on niin hieno koriste :D 

Ääk!! Sain postissa jo jonkun aikaa sitten oikeen kunnon pinkan kaikkia lappuja ja infoa mun lähdöstä, valmistautumisesta ja tulevasta vuodesta. Ja samassa paketissa mulle lähetettiin myös tommoset söpöt pinkit "On my way to the USA!" - laput matkalaukkuun. Eiks oo aivan ihanat? 

Tänään on muutenkin ollut tosi ihana päivä; ollaan syöty koko perheellä ( paitsi Maaria :( ) ihana sunnuntai-ateria, herkuteltu, juotu teetä, katottu Voice ja Olipa Kerran ja juteltu tosi paljon. Sunnuntait on niin ihania päiviä, ne on meillä sellasia perhe-päiviä! Me aina syödään aivan älyttömän hyvää ruokaa ( uunilohkoperunoita, pihviä, feta-salaattia, vuodenjuustoa, itse tehtyä leipää, New York- juustokakkua, karkkia, jätskiä...:D) ja vaan rentoudutaan ja vietetään yhdessä aikaa. Oon niin kiitollinen, että mulla on niin ihana ja läheinen perhe. Voi, miten mulla tulee kaikkia ikävä. Mutta oon kuitenkin enemmän kuin onnellinen, että vihdoin oon lähdössä ja yksi mun suurimmista unelmista on käymässä toteen. Ja enhän mä kerkeä olemaan kun vain pari kuukautta USA:ssa, kunnes ainakin osa mun perheestä tulee katsomaan mua ja vierailemaan New York Cityssä.

Hyvää yötä kaikki ihanat <3 Huomenna lovely Maanantai :)

Helsinki, viisumi-haastattelu ja viime viikkoa

Taas on yksi viikko takana, ja mun lähtö vaan lähenee ja lähenee! Tää viikko on kaikinpuolin ollut aika ihana; Oon ollut töissä, juonut teetä varmaan kymmenen litraa, ollut hermoraunio autokoulun 2.vaiheen takia ( ihan turhaa :D ), hoidellut paperi-asioita mun ensi vuoteen liittyen, käynyt Elisan kanssa Helsingissä mun viisumi-haastattelun takia, syönyt hyvää ruokaa, nauranut ja jännittänyt ja ollut iloinen tästä kaikesta.
Tiistaina mä siis aloin miettimään, että millä mun kannattais mennä Helsinkiin. Tai oikeastaan mä mietin, että millä junalla, mutta sitten tajusin, että mun haastattelu-aika on jo 8:45 Torstai aamulla, että en kerkeä edes Jyväskylästä kaikkein aikaisemmin lähtevällä junalla sinne suurlähetystölle. No, alettiin miettimään äidin kanssa, että miten olis järkevintä tehdä, ja päädyttiin siihen tulokseen, että olis kaikkein paras lähteä jo Keskiviikkona Helsinkiin, niin saa nukuttua yön hyvin, eikä tule mitään "entä jos vr on myöhässä"- panikointeja. Sovittiin meidän yhtien ihanien tuttujen kanssa, että mä ja Elisa voidaan yöpyä heidän luonaan Sammonkadulla Helsingissä. Kaikki järjesty hyvin, ja seuraavana päivänä mä ja Elisa lähdettiin matkaan :).
Mentiin siis kello 17:13 lähtevällä junalla Helsinkiin. Koko juna-matka oli niin ihana ja kiva! Oli ihanaa vaan jutella Elisan kanssa, syödä äidin ja ruutin meille ostamia irtokarkkeja ja juoda kahvia ja lukea hyvää kirjaa koko matkan Jyväskylästä Helsinkiin. Perillä Helsingissä me oltiin joskus ilta-yhdeksän aikaan. Oli aika kamalaa, kun me kumpikaan ei kunnolla muistettu missä tää meidän yö-paikka sijaitsee, koska siitä on niin pitkä aika, kun me viimeksi ollaan käyty heidän luonaan! Meillä oli vaan osoite, ja ratikan numero, joka meidän piti ottaa. Oli ihan jäätävän kylmä, ja jouduttiin odottamaan jotain 15 min, että päästiin ratikkaan. Elisa meinas jo menettää hermot, kun oli niin kylmä, ja kylmyys on kuulemma niin ärsyttävää :D. Mutta haha, jäätiin Sammonkadulla pois ratikasta, ja sellanen mummo alko näyttään meille tietä. Sehän vei meidät sitten jonnekkin ihan muualle kun piti, ja taas oltiin kylmissämme ja hukassa. Onneksi Maria tuli sitten hakemaan medät, kun oltiin niin urpoja! :D
Oli niin ihanaa olla vihdoin lämpimässä ja kotoisassa talossa. Maria laittoi meille ilta-teetä ja tosi hyvää ilta-palaa, ja sitten syötiinkin ja juteltiin heidän keittiössään aika pitkään. Lopulta mentiin nukkumaan, ja ihme ja kumma, mua ei jännittänyt huominen! Tai ehkä olin liian väsynyt jännittämään.
Aamulla sitten herättiin joskus seitsemän aikaan. Kaikki oli hyvin siihen asti, kun sain jostain päähäni, että olin unohtanut sen USA:n suurlähetystön ovi-koodin kotiin. Ihan paniikissa sitten yritin löytää esim. netistä ja puhelimitse tätä ovikoodia. No, enpä sitä mistään käsiini saanut, ja pelkäsin koko aamun, että kaikki menee pilalle, enkä pääse edes sinne rakennukseen sisään. Kun me saavuttiin suurlähetystön ovelle, niin mää vaan ilmoitin sellaseen puhe-luukkuun, että mulla on haastattelu, mutta oon unohtanut ovi-koodin. Voi hyvänen aika, sitten selvisi ettei mitään ovi-koodia edes ole! :D Mistähän mä olin sellasen keksinyt!?
Haastattelu meni tosi hyvin, sitä ei oikeesti kannata jännittää yhtään! Kaikki ihmiset oli tosi mukavia. Ensin oli turvatarkastus, sitten piti antaa ekalla luukulla kaikki paperit ja passi yms., toisella luukulla otettiin sormenjälki-näytteet, ja vikalla luukulla sellanen iloinen ja kiva Amerikka-mies kyseli kaikkee tosi helppoa ja vaan oikeestaan ainakin mun kohalla rupatteli mukavia :D. Koko prosessi oli n. 15 minuutissa ohi. Ihanaa, nyt se viisumi-asiakin on hoidettu!
Sitten koko loppupäivän ajan me Elisan kanssa shoppailtiin, syötiin aivan ihanaa ruokaa ihanssa kiinalaisessa buffetissa, haettiin r-kioskilta ilmaiset jätskit, juotiin kahvia (MAIDOLLA), ostettiin söpöt suklaa-tryffelit, vietettiin aikaa Stokan herkussa :D, naurettiin, juteltiin ja oltiin tosi onnellisia. Oli oikeesti niin kiva pikku-reissu! Oikeen piristävä ruiske! Ja Elisan kanssa on niin kivaa ja hauskaa, kun meillä on aika samanlaiset mielenkiinnonkohteet ja hyvät keskustelut :). Ja aika samanlainen huumori!! :D Mutta yhdeksän aikaan oltiin taas takaisin kotona. Ja lähempänä New York Cityä <3.

En kestä! Maailman kaunein ja täydellisin laulu <3.

Thought of the day

Thought of the day

Finally!

No nyt, vihdoin kaikki on valmista! Tässä on kyllä ollut vaikka minkälaista hässäkkää, peruuntumista, ongelmia ja itkua. Välillä musta tuntu, että ei tästä tuu mitään, ja ajattelin että pääsenköhän ikinä lähtemään. Pari päivää sitten heräsin aamulla ja tarkistin sähköpostini uuden perhe-matchin toivossa. Ja niinkuin niin monta kertaa aikaisemmin, olin saanut yön aikana viestin Cultural Care- matching- tiimiltä.
Avasin viestin, ja kirjauduin omalle "tililleni" sisään, nähdäkseni perheen tiedot; asuinpaikan, perheenjäsenet, kuvia, ja yleistä tietoa perheestä. Tää perhe oli täydellinen. Italiasta kotoisin oleva ihana ja kaunis äiti, amerikkalainen isä, ja kaksi pientä lasta; neljävuotias, suloinen tyttö, nimeltä Delila Rose, ja kaksi- ja puolivuotias poika, Luke Thomas. Olin aivan myyty! Perhe tuntui niin just mun perheeltä, enkä epäröinyt hetkeäkään haluanko heidän au pairikseen perheen äidin kanssa keskusteltuani. Juttelimme puhelimitse vähän yli puoli tuntia, kyselimme toisiltamme asioista, joista haluamme lisätietoa ja muutenkin tutustuimme toisiimme. Jo seuraavan päivänä sain perheeltä viestin, jossa he kysyivät, haluanko heidän au pairikseen. Ja tietenkin halusin! New York City and perfect family. Kukapa ei haluaisi? :)

Mulle lähetettiin heti paikan vahvistusviesti USA:n Cultural Care-toimistolta. Myös Suomen toimistolta soitettiin mulle heti, ja pyydettiin vielä mun vahvistus suostumuksesta, ja annettiin infoa miten tästä eteenpäin; edessä on siis viisumin hankkiminen, kaikkien lappusten hankkiminen ja lähettäminen CC-toimistolle, ja muutenkin henkistä valmistautumista lähtöön. Lähtöön on siis aikaa vain n. kuukausi, joten mun täytyy tosiaan alkaa toimimaan aika ripeään tahtiin! En voi tajuta, että kuukauden päästä mä oon New Yorkissa, ja tuun viettämään siellä koko seuraavan vuoteni. Nyt kun lähtö on täysin varmistunut, niin tää tuntuu niin oudolta. Mun elämä tulee muuttumaan ihan täysin. Se on samalla ihanaa ja jännittävää, mutta myös pelottavaa. Mä lähden ekaa kertaa kauan kotoa piiiitkäksi aikaa. Mä en tunne paikasta jonne lähden ketään. Tästä tutusta ja turvallisesta maailmasta ainut tuttu asia, jonka otan mukaan on minä itse. Ja sekin tuntuu aina aika.ajoin ei niin tutulta. Mää oon niin sekaisin tästä.

Mutta päällimmäisenä kaikista tunteista, joita mä nyt tunnen, on helpotus. Mää tiedän, että mun elämä muuttuu, mutta sitähän mää haluan. Vaikka välillä tuntuu, että olisi niin helppo olla lähtemättä, jäädä tänne turvalliseen ja niin ihanan tuttuun elämääni, niin silti mä haluan pois täältä enemmän kuin mitään. Ainoat asiat, joita tiedän tulevani kaipaamaan on mun perhe ja rakkaimmat ystävät. Mutta jos mää en lähde, niin mää jäisin vaan tänne, ja jämähtäisin tähän Suomeen, enkä ikinä varmaan tekisi mitään rohkeaa ja "suurta". Enkä mää voi hyväksyä itselleni sellaista kohtaloa. Mää on nyt nuori, enkä sitäkään enää kauaa, joten mää en halua enää tuhlata aikaa, ja olla tekemättä asioita, joita eniten sydämessäni haluan sen takia, etten uskalla, tai että että pelkään epäonnistuvani, joten päätän olematta ottamatta yhtään riskejä elämässä. Se jos mikä olisi elämän haaskausta. Mun mielestä meidän täytyisi tehdä ja yrittää, ihan kaikkea mitä me oikeasti halutaan. Vaikka kuinka pelottaisi. Mää oon vihdoin tajunnut, että mun elämä on liian arvokas, ja ihmeellinen sen tuhlaamiseen. Elämä kyllä kantaa. Välillä tosin sen ote meistä voi hetkeksi vähän lipsahtaa, mutta lopulta kaikki, ihan kaikki kuitenkin järjestyy. Täytyis vaan aina luottaa tähän kaikkeen.

Ja vielä siitä perheen ja ystävien ikävöinnistä; mää oon enemmän kuin kiitollinen, että mulle on annettu niin ihania ja rakkaita ihmisiä, joita mää voin ikävöidä. Ja joiden mää tiedän pysyvän aina, aina, aina mun elämässä, vaikka mää lähtisin kahdeksikymmeneksi vuodeksi Kuubaan.