Niin se on taas sunnuntai-ilta ja mä istun tuttuun tapaani täällä meidän Starbucksissa ja siemailen aivan ihanan makuista Pumpkin Spiced Lattea ( mun lemppari ) Rakastan tulla tänne hetkeksi yksin istumaan viikonlopun päätteeksi. Tää on sellainen "mun hetki", aika rauhoittumiselle ja viimeisistä vapaa-päivän tunneista nauttimiselle.
Mä huomaan kaipaavani sellaisia pikku traditioita. Meillä kotona meillä on tapana valmistaa aina sunnuntaisin erityinen "sunnuntairuoka", josta oonkin aikaisemmin täälläkin kirjoittanut. Musta on ihanaa, että elämässä on joitain pieniä juttuja ja tapoja, jotka pysyy. Se luo jonkinlaista turvallisuuden tunnetta :)
Tänään on muuten ollut kiva päivä. Lauantaina lähdin keskipäivän aikoihin shoppailemaan ( oh no..), sitten kävin Stephanien kanssa sushilla ja sieltä suuntasin ihanan Vanessani luokse. Vanessa on mun läheisin ystävä täällä, meillä oli alusta asti sellanen "connection", niinkun joidenkin ihmisten kanssa on. Me käydään Vanessan kanssa melkein joka päivä pitkillä kävely-lenkeillä illan hämärtyessä, keskustellaan kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä, sorrutaan aika-ajoin ostamaan Safewaysta kolme kakkua ja paketillinen jätskiä ( toki me yhden illan aikana ne jaksetaan syödä! ), seikkaillaan New Yorkissa, valmistetaan herkullisia brunsseja keskipäivällä, kulutetaan tunteja outleteissa, nauretaan ja joskus itketään, halataan ja suukotellaan aina kun nähdään ja erotaan, leikitään pikku Kathrynin kanssa ja ihmetellään miten nopeasti hän oppii uusia asioita ja sanoja. Yhdessä me jaetaan tämä kaikki. En tiedä mitä tekisin ilman Vanessaa.
Eilen me siis herkuteltiin ja valvottiin niin myöhään, että molemmat nukahdettiin telkkarin eteen. Mä heräsin uudestaan joskus neljän aikaan aamuyöstä ja suureksi järkytyksekseni telkkarissa pyöri joku kamala kauhu-elokuva..:D Aloin kirkumaan, koska säikähdin niin paljon ja Vanessakin sitten heräsi ja alkoi kirkumaan, koska säikähti sitä kun mää kiruin. No, sitten siirryttiin sänkyyn ja jatkettiin unia :)
Tänään mä oon ollut tosi herkällä tuulella ( suprise..? ) ja nieleskellyt kyyneleitä. Me käytiin sellaisessa maailman söpöimmässä pikku putiikissa, joka oli täynnä kaikenlaista pientä tilpehööriä ( hassu sana :D ) Siellä oli kaikkia ihania sister-, friend- ja äiti-kirjoja, ihania elämänohje-tauluja ja kaikkea suloista! Mua itketti vähän väliä kun luin niitä ja tunsin niin suurta iloa, että uskalsin lähteä hetkeksi tänne, pois kaiken tutun ja rakkaan luota. Oon vaan niin onnellinen, vaikka välillä en oo, mutta loppujen lopuksi oon :D
Oikeasti, täällä mää oon alkanut tajuta miten lyhyt elämä lopulta on. Mää jotenkin oon alkanut ymmärtämään, että ei tarvitse pelätä mitään, ei tarvitse todistella ihmisille mitään, ei saa yrittää miellyttää jokaista vastaantulijaa. Se on turhaa. Mää pyydän, menkää minne haluatte ja minne teidän sydän käskee teitä menemään, tehkää asioita joita rakastatte ja joita kohtaan tunnette intohimoa, kokeikaa uusia juttuja, etsikää vastauksia ja löytäkää ne, älkää olko liian rankkoja itseänne kohtaan, älkää katkeroituko, etsikää apua jos tarvitsette ( AINA on joku joka haluaa auttaa ), olkaa hyviä muille ihmisille ja eläkää. Muistakaa olla kiitollisia joka aamu kun avaatte silmänne, että teille on annettu vielä ainakin yksi päivä aikaa elää, sanokaa jotain kivaa vastaantulevalle ihmiselle, syökää kolme palaa kakkua, älkääkä tunteko itseinhoa sen jälkeen, hellikää itseänne ja opetelkaa olemaan itsenne paras kaveri, rakastakaa ja toteuttakaa kaikki unelmanne.
Be fearless.
Ootte ihania <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti