Ihan ensimmäiseksi mun täytyy sanoa, että tämä aika täällä on ollut kaikenkaikkiaan mahtava kokemus. Tää aika on kasvattanut mua ihmisenä ihan älyttömästi. Muistan niin elävästi sen hetken, kun Huhtikuussa jouduin hyvästelemään perheeni Helsinki-Vantaan lentokentällä. Itseasiassa ne hyvästelyt ja halit ja suukot meinasi jäädä antamatta, koska mua itketti niin paljon! Seisoin check-in jonossa koko perhe mun vieressä, ja yritin olla purskahtamatta itkuun. En ollut odottanut, että reagoisin tolla tavalla, koska olin niin pitkään odottanut lähtöä ja olin super-innoissani. No, välillä on hyvä yllättää itsensä ;)
Ja kuinka sitten kello 6 aamulla istuin Suomen ainoassa Starbucksissa hörppien vanilla-lattea, jossa oli sydän. Katselin samalla, kuinka lentokone toisensa jälkeen aloitti nousukiitonsa kohti nousevaa aamu-aurinkoa. Olin yhtä aikaa niin valtavan onnellinen, vähän peloissani, jännittynyt (super :D) ja odottavainen. Little did i know what was going to happen. Tiesin vain, että mulla oli suuri seikkailu edessäni. Tiesin, että mun elämä tulisi muuttumaan totaalisesti. Tapaisin ihmisiä ympäri maailmaa, vierailisin paikoissa joista olen aikaisemmin nähnyt vain kuvia, asuisin "uudessa perheessä" ja niin edelleen. Ja olisin erossa perheestäni, ystävistäni ja Suomesta yhden vuoden ajan. Siinä oli miettimistä.
Ensimmäisen viikon Training School:in aikana New Yorkissa sain jo monta ihanaa ystävää. Viikko oli tavallaan ihanan pehmeä lasku tulevalle vuodelle. Vaikka melkein mitään uutta en oppinut, niin silti ihan kivaa oli! :D Sitten viikon päästä jokainen lähti kohti tulevaa host-perhettään. Silloin saattoi vain toivoa, että tuleva perhe olisi hyvä ja kaikki sujuisi kivasti. Toivossa on hyvä elää :)
Mun host-perhe ei ollut se ihan paras mahdollinen. En halua puhua siitä sen enempää, mutta kahden viikon jälkeen saapumisestani vaihdoin perhettä. Aika tuossa ensimmäisessä perheessä oli mulle henkisesti tosi vaikeeta (:D en liiottele) Aloin ikävöimään ihan hirveästi kaikkea Suomessa, koska mulla oli niin paha olla. Koin suurinta ikävää mitä oon koskaan kokenut.
Perhettä vaihdettuani kaikki on sujunut paremmin. Oon nähnyt vaikka mitä, saanut niin ihania uusia ystäviä, kävellyt New Yorkin kaduilla ilman kenkiä, joka päättyi siihen, että eräs ihana nuori pariskunta halusi ostaa mulle Toms:it. Oon puhunut yli viisi kuukautta englantia (voi sitä alku-ajan päänsärkyä...), pyytänyt pankkivirkailijoita selittämään ystävällisesti vielä sen viidennen kerran kuinka voin avata pankkitilin. Oon juonut päivittäiset ilmaiset kahvit meidän lähi-Starbucksissa, käynyt liian usein Cheesecake Factoryssa, ostanut 110:n dollarin paitoja viidellä dollarilla, ajanut jätti highwaylla ( Saara, usko tai älä...) ja paljon paljon muuta. Mä oon elänyt uutta elämää, itkenyt ja nauranut, pettynyt, ollut onnellinen ja surullinen.
Mulla on silti vielä välillä hirveä ikävä. Enkä mä usko, että mää pääsen koskaan sitä ikävää pakoon. Enkä mä haluakaan. Mää oon täällä ymmärtänyt, miten paljon mää rakastan mun läheisiä ja miten kiitollinen mää saan olla että mun elämässä on sellaisia ihmisiä. Tää kuulostaa vähän hassulta, mutta mää tunnen jotenkin niin suurta rakkautta ihmisiä ja elämää kohtaan! Ihan erilaista kun ennen. Mua alkaa itkettämään kun mietinkin perhettä ja mun ystäviä. Mää rakastan teitä niin paljon <3
Kolmen viikon päästä Äiti ja "pikkuset" tulee käymään mun luona New Yorkissa! Oon haljeta onnesta! Varmaan sekoan siellä lentokentällä kun nään heidät vihdoin :)
No niin, mä lähden tästä nyt perjantain kunniaks shoppailemaan forever21:iin! Ja sitten illemmalla ulos tyttöjen kanssa :)
Lupaan päivitellä useammin! Yritän minim, joka toinen päivä, saa nähdä onnistuuko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti