You should all love yourselves

Mä haluan kirjottaa tästä aiheesta, koska mua on hirveästi mietityttäny tää aihe. Ja mää haluan sanoa, että kirjotan tätä tavallaan vaan itselleni, ja kaikki mitä mää kirjoitan ei välttämättä ole kokoajan kovin johdonmukaista ja mää saatan hyppiä aiheesta toiseen, mutta mää rakastan kirjoittamista, ja mua itseäni auttaa se, että mä kirjoitan asioista. Mutta jos joku tykkää lukea näitä, niin ihanaa :)

Why we don't love ourselves?
Miksi ihmiset eivät useinkaan rakasta itseään tarpeeksi? Miksi niin monella on huono olo itsensä kanssa? Mun oma itsetuntoni on vaihdellut koko elämäni ajan, melkein laidasta laitaan. Pienenä tyttönä se oli varmaankin korkeimmillaan, niinkuin luultavsti suurimmalla osalla. Pienenä ihmiset yleensä vielä uskovat omaan suurenmoisuuteensa ja ihanuuteensa, ja tietävät olevansa rakastettavia ja rakkauden arvoisia ihan vain omana itsenään - niinkuin jokainen ihminen onkin. Ikävä kyllä, kasvaessaan asiat monesti muuttuvat. Melkein jokainen on saanut kokea loukatuksi tulemisen tunteen, tunteen siitä, ettei kelpaa tai ettei ole tarpeeksi hyvä. Tarpeeksi hyvä kenelle? Keille me täällä muka olemma tilivelvollisia omasta hyvyydestämme ja riittävyydestämme?  Ei yhdellekään ihmiselle ole annettu valtaa tuomita muita tai kertoa kuka on riittävä, tarpeeksi. Jokainen joka on syntynyt tähän maailmaan voi olla täysin varma siitä, että on tarpeeksi hyvä, riittävä ja  rakastettva. Aina. Ei ketään luoda tänne, joka ei olisi tarpeeksi hyvä, ihana, suurenmoinen ja rakastettava. Se on jo hyvä todiste siitä, että riität.

Ihminen arvostelee itseään yleensä kaikista rankimmin. Monet löytävät itsestään enemmän vikoja ja puutteita kuin hyviä, ihania ja positiivia asioita. Miksi? Jokaisen ihmisen KUULUU rakastaa itseään, hyväksyä itsensä täysin sellaisena kuin on ja arvostaa itseään. Raamatun "Rakasta itseäsi niinkuin lähimmäistäsi"- ohje sen jo kertoo. On oikeasti hyvin vaikeaa rakastaa terveesti muita, ellei ensin aidosti rakasta itseään. Ei ole mitään syytä, miksi juuri sinä olisit jostain kumman syystä huonompi sielu kuin muut. Kaikki, aivan kaikki ovat yhtä arvokkaita ja samalla viivalla - yhtä kömpelöitä ja kuolevaisia. Miksi siis me usein kohtelemme juuri itseämme niin kurjalla tavalla - arvostellen ja vikoja etsien? Meidänhän kuuluisi iloita ja riemuita siitä, että elämme ja meidät on tehty niin upeiksi! Itsensä jatkuvan tarkkailun ja arvostelun sijasta meidän kuuluisi antaa itsellemme vapaus tuntea kaikki tunteet mitä ikinä tunnemmekaan ja reagoida asioihin juuri niin kuin me reagoimme. Itseään ei kuulu ikinä hävetä, eikä siihen ole mitään syytäkään. Kenenkään ei tarvitse todistaa yhdellekään ihmiselle mitään. Kehenkään ei tarvitse tehdä vaikutusta, eikä yrittää pakonomaisesti miellyttää. Oikeat ihmiset kyllä rakastavat sinua ihan omana itsenäsi. Ja epätäydellisyys on kaunista.

Mitä muut ajattelevat minusta? Siinäpä vasta yksi maailman turhimmista kysymyksistä. Ihminen ei ole onneksi kykenevä lukemaan ajatuksia, joten vastausta tähän kysymykseen me harvoin saamme - paitsi tietenkin kysymällä, johon vastaukseksi voi tietenkin kertoa valheen. Me emme ole ajatuksenlukijoita, ja hyvä niin. Meidän ei siis ole tarvis pähkäillä mitähä joku toinen saattaa meistä ajatella. Usein me ihmiset päättelemme ja teemme virheellisiä arvioita siitä, mitä muut ihan varmasti minusta ajattelee. Melkein aina nämä arvailut ovat kuitenkin vain heijastuksia siitä, mitä itse ajattelemma itsestämme. Jos ajattelemme itsestämme negatiivisä ajatuksia, niin suurella todennäköisyydellä olemme aivan vakuuttuneita siitä, että muutkin ajattelevat meistä samalla tavalla. Jos taas ajattelemme itsestämme terveellä tavalla positiivisesti, niin suurella todennäköisyydellä myös arvioimme muiden ajattelevan meistä positiivisesti. Ja totuus on, että ihmiset harvoin ajattelevat toisista mitään erikoista, ainakaan pahaa. Jokaisen ihmisen elämä pyörii hänen itsensä ympärillä, joten muut eivät todellakaan keskity jokaiseen liikkeeseesi, vain kaikki ajattelevat kaiken itsestään käsin, tavallaan keskittyen itseensä. Itsensä alituinen vertailu toisiin ihmisiin on myös täysin hukkaan heitettyä aikaa. Mitä mieltä missään olisi, jos kaikki käyttäytyisivät, reagoisivat ja näyttäisivät täysin samalta? Juuri ne ihmisten väliset pienet eroavaisuudet tekevät jokaisesta yksilön, arvokkaan ja rakastettavan.
Jos alkaa liikaa miettimään mitä muut ajattelevat, voi lopulta käydä niin ikävästi, että kadottaa itsensä ja sen kuka todella on.

Itseensä rakastuminen ja itsensä rakastaminen ja hyväsyminen on ehdottoman tärkeää ensinnäkin onnellisuuden kannalta. Itse olen ainakin huomannut, että onnellisuuteni on hyvin pitkälle riippuvaista siitä, miten suhatudun itseeni ja muihin. Olemalla lempeä, rakstava ja ymmärtäväinen itseään ja muita ihmisiä kohtaan, ei enää jää varaa tuomitsemiselle ja kiukulle - siihen ei enää ole mitään tarvetta. Jos itseään esimerkiksi ärsyttää oma tapansa reagoida johonkin asiaan, kannattaa vain hengittää syvään ja olla itselleen lempeä ja rakastava; kaikki tunteet on hyväskyttäviä ja kertovat jotain meistä. Tunteet auttavat meitä näkemään mitkä asiat ovat elämässämme hyvin, ja mitkä kaipaavat korjausta. Ikävien ja häiritsevien tuntemusten, esimerkiksi kiukun taakse on järkevää katsoa rauhassa; mikä mahdollisesti aiheuttaa niin usein kiukkua tai itsevihaa? Yleensä esim. itseinho on oire siitä, ettei rakasta itseään. Eli siis oire ei suinkaan ole itseinho, vaan se on vain näkyvä oire siitä, ettei jostain syystä rakasta itseään. Onneksi ajatusmalleja on aina mahdollista muuttaa, ja joka hetki on mahdollisuus päästää irti negatiivisista tunteista ja ruveta korvaamaan niitä positiivisilla. Tämä ei suinkaan tapahdu hetkessä, mutta jo omien ongelmallisten ja vääristyneiden ajatus-kaavojen tunnistaminen on askel mutokseen. Aina on mahdollista päästää irti kahlitsevista ja vahingoittavista valheista, joita on ajan mittaan vain tottunut ja oppinut ajattelemaan itsestään tai muista.

Kenenkään ei siis ole tarvis hakea missään tekemisissään jonkun toisen hyväksyntää - koska sitä ei yksinkertaisesti tarvitse. Me olemma vapaita, ja niin kuuluu olla. Elämä on niin lyhyt hetki, täynnä tapaamisia, lähtemisiä ja tulemisia, hyvästejä ja jälleen-näkemisiä. Sadan vuoden päästä sillä ei todella ole mitään väliä, mitä teit ja mitä muut siitä ajattelivat - kunhan yritit olla hyvä ja tehdä hyviä asioita. Elämä on annettu lahjaksi, ja olisi ääretön vääryys tuhlata se itseään vihaten. Ihminen ei voi tuomita toista, ja menneisyys on jokaisella. Jos joku asia menneisyydessä kaduttaa ja toivot, että olisit ollut erilainen ja tehnyt asia toisin, niin anna itsellesi anteeksi ettet tehnyt niin kuin olisit halunnut. Anteeksianto - niin itselleen kuin muille - on yksi tärkeimmistä askeleistä itsensä hyväksymisessä ja rakastamisessa. Menneisyys on menneisyyttä, se on eletty ja sitä ei voi neää muuttaa, mutta se on osa elämääsi. Mennisyydestä voi oppia, se auttaa meitä näkemään missä olemme nyt ja miten haluamme toimia ja käyttää elämämme tästä eteenpäin. Ihmisen ei tarvitse yrittää olla täydellinen, ja virheet kuuluvat elämään - ilman niitä emme oppisi mitään. Menneisyydestä huolimatta, mitä ikinä siellä on tapahtunutkin, me olemme velvollisia rakastamaan ja arvostamaan itseämme, yhtä paljon kuin muita ihmisiä. Meidän täytyy opetella pitämään itsestämme ja sen jälkeen rakastamaan itseämme, tekemään asioista joita rakastamme, käyttämään lahjojamme ja kykyjämme - koska jokaisella niitä on. Uskon ja tiedän, että jokaisella ihmisellä tässä maailmassa on tarkoitus ja tehtävä ja jokainen ihminen on korvaamattoman arvokas juuri sellaisena kuin on.