maanantai 25. maaliskuuta 2013
sunnuntai 17. maaliskuuta 2013
perjantai 15. maaliskuuta 2013
Finally!
No nyt, vihdoin kaikki on valmista! Tässä on kyllä ollut vaikka minkälaista hässäkkää, peruuntumista, ongelmia ja itkua. Välillä musta tuntu, että ei tästä tuu mitään, ja ajattelin että pääsenköhän ikinä lähtemään. Pari päivää sitten heräsin aamulla ja tarkistin sähköpostini uuden perhe-matchin toivossa. Ja niinkuin niin monta kertaa aikaisemmin, olin saanut yön aikana viestin Cultural Care- matching- tiimiltä.
Avasin viestin, ja kirjauduin omalle "tililleni" sisään, nähdäkseni perheen tiedot; asuinpaikan, perheenjäsenet, kuvia, ja yleistä tietoa perheestä. Tää perhe oli täydellinen. Italiasta kotoisin oleva ihana ja kaunis äiti, amerikkalainen isä, ja kaksi pientä lasta; neljävuotias, suloinen tyttö, nimeltä Delila Rose, ja kaksi- ja puolivuotias poika, Luke Thomas. Olin aivan myyty! Perhe tuntui niin just mun perheeltä, enkä epäröinyt hetkeäkään haluanko heidän au pairikseen perheen äidin kanssa keskusteltuani. Juttelimme puhelimitse vähän yli puoli tuntia, kyselimme toisiltamme asioista, joista haluamme lisätietoa ja muutenkin tutustuimme toisiimme. Jo seuraavan päivänä sain perheeltä viestin, jossa he kysyivät, haluanko heidän au pairikseen. Ja tietenkin halusin! New York City and perfect family. Kukapa ei haluaisi? :)
Mulle lähetettiin heti paikan vahvistusviesti USA:n Cultural Care-toimistolta. Myös Suomen toimistolta soitettiin mulle heti, ja pyydettiin vielä mun vahvistus suostumuksesta, ja annettiin infoa miten tästä eteenpäin; edessä on siis viisumin hankkiminen, kaikkien lappusten hankkiminen ja lähettäminen CC-toimistolle, ja muutenkin henkistä valmistautumista lähtöön. Lähtöön on siis aikaa vain n. kuukausi, joten mun täytyy tosiaan alkaa toimimaan aika ripeään tahtiin! En voi tajuta, että kuukauden päästä mä oon New Yorkissa, ja tuun viettämään siellä koko seuraavan vuoteni. Nyt kun lähtö on täysin varmistunut, niin tää tuntuu niin oudolta. Mun elämä tulee muuttumaan ihan täysin. Se on samalla ihanaa ja jännittävää, mutta myös pelottavaa. Mä lähden ekaa kertaa kauan kotoa piiiitkäksi aikaa. Mä en tunne paikasta jonne lähden ketään. Tästä tutusta ja turvallisesta maailmasta ainut tuttu asia, jonka otan mukaan on minä itse. Ja sekin tuntuu aina aika.ajoin ei niin tutulta. Mää oon niin sekaisin tästä.
Mutta päällimmäisenä kaikista tunteista, joita mä nyt tunnen, on helpotus. Mää tiedän, että mun elämä muuttuu, mutta sitähän mää haluan. Vaikka välillä tuntuu, että olisi niin helppo olla lähtemättä, jäädä tänne turvalliseen ja niin ihanan tuttuun elämääni, niin silti mä haluan pois täältä enemmän kuin mitään. Ainoat asiat, joita tiedän tulevani kaipaamaan on mun perhe ja rakkaimmat ystävät. Mutta jos mää en lähde, niin mää jäisin vaan tänne, ja jämähtäisin tähän Suomeen, enkä ikinä varmaan tekisi mitään rohkeaa ja "suurta". Enkä mää voi hyväksyä itselleni sellaista kohtaloa. Mää on nyt nuori, enkä sitäkään enää kauaa, joten mää en halua enää tuhlata aikaa, ja olla tekemättä asioita, joita eniten sydämessäni haluan sen takia, etten uskalla, tai että että pelkään epäonnistuvani, joten päätän olematta ottamatta yhtään riskejä elämässä. Se jos mikä olisi elämän haaskausta. Mun mielestä meidän täytyisi tehdä ja yrittää, ihan kaikkea mitä me oikeasti halutaan. Vaikka kuinka pelottaisi. Mää oon vihdoin tajunnut, että mun elämä on liian arvokas, ja ihmeellinen sen tuhlaamiseen. Elämä kyllä kantaa. Välillä tosin sen ote meistä voi hetkeksi vähän lipsahtaa, mutta lopulta kaikki, ihan kaikki kuitenkin järjestyy. Täytyis vaan aina luottaa tähän kaikkeen.
Ja vielä siitä perheen ja ystävien ikävöinnistä; mää oon enemmän kuin kiitollinen, että mulle on annettu niin ihania ja rakkaita ihmisiä, joita mää voin ikävöidä. Ja joiden mää tiedän pysyvän aina, aina, aina mun elämässä, vaikka mää lähtisin kahdeksikymmeneksi vuodeksi Kuubaan.
Avasin viestin, ja kirjauduin omalle "tililleni" sisään, nähdäkseni perheen tiedot; asuinpaikan, perheenjäsenet, kuvia, ja yleistä tietoa perheestä. Tää perhe oli täydellinen. Italiasta kotoisin oleva ihana ja kaunis äiti, amerikkalainen isä, ja kaksi pientä lasta; neljävuotias, suloinen tyttö, nimeltä Delila Rose, ja kaksi- ja puolivuotias poika, Luke Thomas. Olin aivan myyty! Perhe tuntui niin just mun perheeltä, enkä epäröinyt hetkeäkään haluanko heidän au pairikseen perheen äidin kanssa keskusteltuani. Juttelimme puhelimitse vähän yli puoli tuntia, kyselimme toisiltamme asioista, joista haluamme lisätietoa ja muutenkin tutustuimme toisiimme. Jo seuraavan päivänä sain perheeltä viestin, jossa he kysyivät, haluanko heidän au pairikseen. Ja tietenkin halusin! New York City and perfect family. Kukapa ei haluaisi? :)
Mulle lähetettiin heti paikan vahvistusviesti USA:n Cultural Care-toimistolta. Myös Suomen toimistolta soitettiin mulle heti, ja pyydettiin vielä mun vahvistus suostumuksesta, ja annettiin infoa miten tästä eteenpäin; edessä on siis viisumin hankkiminen, kaikkien lappusten hankkiminen ja lähettäminen CC-toimistolle, ja muutenkin henkistä valmistautumista lähtöön. Lähtöön on siis aikaa vain n. kuukausi, joten mun täytyy tosiaan alkaa toimimaan aika ripeään tahtiin! En voi tajuta, että kuukauden päästä mä oon New Yorkissa, ja tuun viettämään siellä koko seuraavan vuoteni. Nyt kun lähtö on täysin varmistunut, niin tää tuntuu niin oudolta. Mun elämä tulee muuttumaan ihan täysin. Se on samalla ihanaa ja jännittävää, mutta myös pelottavaa. Mä lähden ekaa kertaa kauan kotoa piiiitkäksi aikaa. Mä en tunne paikasta jonne lähden ketään. Tästä tutusta ja turvallisesta maailmasta ainut tuttu asia, jonka otan mukaan on minä itse. Ja sekin tuntuu aina aika.ajoin ei niin tutulta. Mää oon niin sekaisin tästä.
Mutta päällimmäisenä kaikista tunteista, joita mä nyt tunnen, on helpotus. Mää tiedän, että mun elämä muuttuu, mutta sitähän mää haluan. Vaikka välillä tuntuu, että olisi niin helppo olla lähtemättä, jäädä tänne turvalliseen ja niin ihanan tuttuun elämääni, niin silti mä haluan pois täältä enemmän kuin mitään. Ainoat asiat, joita tiedän tulevani kaipaamaan on mun perhe ja rakkaimmat ystävät. Mutta jos mää en lähde, niin mää jäisin vaan tänne, ja jämähtäisin tähän Suomeen, enkä ikinä varmaan tekisi mitään rohkeaa ja "suurta". Enkä mää voi hyväksyä itselleni sellaista kohtaloa. Mää on nyt nuori, enkä sitäkään enää kauaa, joten mää en halua enää tuhlata aikaa, ja olla tekemättä asioita, joita eniten sydämessäni haluan sen takia, etten uskalla, tai että että pelkään epäonnistuvani, joten päätän olematta ottamatta yhtään riskejä elämässä. Se jos mikä olisi elämän haaskausta. Mun mielestä meidän täytyisi tehdä ja yrittää, ihan kaikkea mitä me oikeasti halutaan. Vaikka kuinka pelottaisi. Mää oon vihdoin tajunnut, että mun elämä on liian arvokas, ja ihmeellinen sen tuhlaamiseen. Elämä kyllä kantaa. Välillä tosin sen ote meistä voi hetkeksi vähän lipsahtaa, mutta lopulta kaikki, ihan kaikki kuitenkin järjestyy. Täytyis vaan aina luottaa tähän kaikkeen.
Ja vielä siitä perheen ja ystävien ikävöinnistä; mää oon enemmän kuin kiitollinen, että mulle on annettu niin ihania ja rakkaita ihmisiä, joita mää voin ikävöidä. Ja joiden mää tiedän pysyvän aina, aina, aina mun elämässä, vaikka mää lähtisin kahdeksikymmeneksi vuodeksi Kuubaan.
Tilaa:
Kommentit (Atom)